1. Kävelypäivä: su 11. 9. 2011
Olimme edellisiltana saapuneet Air Finlandin lennolla Kreetalle, Hanian lentokentälle, josta matka jatkui ripeällä taksikyydillä (parhaimmillaan 140 km/h) Hanian kupeessa sijaitsevaan Niriis-hotelliin. Tähän saakka matka oli etukäteen varattu, loppuviikko mentäisiin tunteella tilanteen mukaan.
Aamulla aikainen herätys ja rivakka siirtyminen tien varteen Hanian bussia odottamaan. Haniassa söimme aamupalan ja lähdimme klo 9 bussilla kohti Elafonisia. Topolian tunnelin kohdalla tie kulkee rotkon reunalla kapeana ja muutaman kerran ehdin jo epäillä, mahtuuko iso bussi todella tästä menemään. 
Sykähdyttävä kokemus. Epäilyksistäni huolimatta bussikuski tiesi mitä teki ja perillä Elafonisissa olimme puolen päivän aikoihin. Elafonisissa pieni tankkaus- ja valokuvaustauko ja sen jälkeen reitin alkupäätä etsimään. Tavoitteena oli kävellä ensin Agia Kyriakiin, jonne piti opaskirjan mukaan olla mukava 3 h 45 min kävelymatka. Tästä pikkukylästä oli tarkoitus kävellä vielä 10 km tiepätkä Paleohoraan yöksi.
Tästä se alkaa. 
Upeita maisemia ja rosoisia laavakiviä. Yllä olevan kuvan ottaessani naureskelin mielessäni, että tässä polku muuttuu hiukkasen haastavammaksi. Kiveltä kivelle loikkien pääsin opastolpan luokse kuitenkin helposti. Nyt jälkikäteen hymyilyttää, että tätä minä pidin vaikeana..
Matkaa taitettu vain muutamia kilometrejä ja vaikeudet alkoivat jo. E4 -reitti näytti olevan huonosti merkitty ja monet kävelijät ovat etsineet oikeaa suuntaa, joten välillä polkuja oli kuin Jukolan viestissä. Vaikka yritti seurata suurinta polkua, niin ei ollut mitään takeita siitä, että se olisi se oikea. Mieheltäni olen oppinut sen, että suunnistusmetsässä kannattaa kulkea samalla korkeuskäyrällä jos vain mahdollista, on turha lähteä väsyttämään itseään juoksemalla mäkiä ylös ja alas. Ilmeisesti noudatin tätä ohjetta myös E4 -reitillä ja täällä se ei pitänytkään paikkaansa. Yllä olevassa kuvassa Kävelijä etenee sinnikkäästi suoraan eteenpäin.. ja vain hetki tämän jälkeen olimme tiukasti umpikujassa. Minä olin jotenkin onnistunut kiipeämään ison, rosoisen kivenjärkäleen päälle ja tajusin, että en pääse eteenpäin enkä sivuille enkä oikein alaspäinkään. Ympärillä oli vain piikkipuskaa ja ammottavia onkaloita isojen lohkareiden välissä. Rinkka selässä on näköjään paljon helpompi kiivetä kivenjärkäleelle kuin tulla sieltä alas. Hidas paluu tulosuuntaan ja uusi yritys kiivetä rannan järkäleikköä ylös, jos ylempänä menisi polku. Toinen yritys oli siinä mielessä parempi, että pääsin järkäleiköstä pois, mutta viimeisessä nousuriuhtaisussa onnistuin raapaisemaan polveni terävään kielekkeeseen. Yhdestä syvästä haavasta valui verta niin, että oli pakko pitää ensiaputauko ennen kuin lähdin etsimään Kävelijää, joka olikin jo löytänyt polun ylempää rinteestä. Tästä matka jatkui taas hetken helpompana.
Edessäpäin näkyy jo niemi (Cape of Krios), jonka takana on Agia Kyriaki. Kävelijä kertoili aina välillä väliaikatietoja kävelymme edistymisestä "kaksi tuntia kävelty, matkamittarissa kolme kilometriä". Päivämatkan tarkkaa kilometrimäärää ei ollut tiedossa ja kävely eteni korkeuseroista ja paikoittaisesta huonosta maastosta johtuen tuskastuttavan hitaasti. Tässä vaiheessa kävi selväksi, että opaskirjan tiedot eivät ihan pidäkään paikkaansa ja olemmekin vaativammalla reitillä mitä etukäteen osasimme ajatella.
Oops I did it again.. Taas jumissa keskellä rinnettä. Kartalla suunnilleen siinä kohtaa missä on Viena. Kävelijä yritti etsiä reittiä kallioseinämän juuresta alakautta, minä tarkkailin pieniä uria, jotka kiipeilivät murenevaa seinämää ylöspäin. Alakautta ei päässyt etenemään, joten ylös oli pakko mennä. Askel kerrallaan ja jokaista kiveä kokeillen, että pysyykö se paikallaan. Muutama hikinen tuokio tuli tässä rinteessä vietettyä. Yhdessä kohdassa oli pakko ottaa pari uhkarohkeaa askelta irtonaisen soravyöryn yli, että pääsin käsiksi piikkipuskiin ja tukevaan maaperään.
Voittajan on helppo hymyillä. Kiipeilyurakka palkittiin upealla näkymällä. Tälläkin kertaa se virallinen polku kulki ylhäällä. Yritin painaa mieleeni, että valitsisin aina ylimmän mahdollisen reittivaihtoehdon, mutta ihan nappiin eivät aina menneet viikon loputkaan reittivalinnat.
Minulla oli 3,5 litraa vettä mukanani ja huolestuttavalla vauhdilla vesipullot tyhjenivät kuumana päivänä. Olin eilisiltana ostanut mielestäni suolapähkinöitä kävelypäivän evääksi, että saisin tarpeeksi suolaa korvaamaan hikoilussa menetettyä suolaa. Kiipeilyurakan jälkeen istahdin evästauolle ja huomasin, että minulla olikin pussillinen paahdettuja, mutta suolattomia pähkinöitä. Suolan puute aiheutti hiukan heikon olon ja jouduin välillä huilaamaan varjossa ja roikottamaan päätä alaspäin, ettei taju olisi mennyt. Ag. Ioannisin kappelin takana oli vesilähde, josta sai taas täytettyä tyhjenneet vesipullot.
Niemen kärjessä osa polusta oli sortunut mereen. 
Rantajärkäleikön mittasuhteista saa vähän oikeampaa kuvaa, kun tarkastelee kappelia kallion laella. Kappeli näyttää nukkekodin kalusteelta, mutta on ihan normaalin kokoinen kirkko.
Kävelypäivän viimeinen lepotauko niemen kärjessä kauniilla rannalla ennen viimeisen vuoren ylittämistä. Kallionkieleke tarjosi toivottua varjoa kuuman kävelyurakan keskelle. Lämpötila oli vähän yli 30 astetta. Lepotauon aikana ehti valokuvata myös kiipeilyn tulokset. Sääret piikkipuskan raapaleilla ja polvissa kallioseinämien jäljet. Alimman laastarin alla on se syvä haava, josta jäi näköjään pysyvä arpi.
Tässä kohtaa reittiä alkoi jo vähän hymyilyttää. Edessä näkyy Agia Kyriaki ja jalkojen alla on tukeva tie. Askelmittarissa 18 km, kävelyaika yli 6 tuntia. Aurinko alkoi jo laskea, joten 10 km kävelymatkan Paleohoraan sai unohtaa.
Voi taivas, mikä olotila istua rannan tavernassa kylmä Mythos nenän edessä, banaaninlehdistä tehty katos pään päällä ja lempeä merituuli hiuksissa. Katso myös Kävelijän kuvakooste.
Pieni ystäväisemme.
Taksikyytiä odotellessa. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti