Kreeta E4: Elafonisi -Agia Kyriaki - Paleohora

Pieni johdanto aiheeseen: Mieheni veli, Kävelijä, on käynyt lukuisia kertoja Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä Espanjassa ja on houkutellut minuakin mukaansa, mutta jostain syystä Espanjan reitti ei ole minua sytyttänyt. Keväällä sukulointireissulla Kävelijän luona jostain putkahti esiin ajatus vaelluksesta Kreetan E4-reitillä ja sinnehän minä olin heti valmis lähtemään! Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja lentolippuja tilaamaan...

1. Kävelypäivä: su 11. 9. 2011

Olimme edellisiltana saapuneet Air Finlandin lennolla Kreetalle, Hanian lentokentälle, josta matka jatkui ripeällä taksikyydillä (parhaimmillaan 140 km/h) Hanian kupeessa sijaitsevaan Niriis-hotelliin. Tähän saakka matka oli etukäteen varattu, loppuviikko mentäisiin tunteella tilanteen mukaan.

Aamulla aikainen herätys ja rivakka siirtyminen tien varteen Hanian bussia odottamaan. Haniassa söimme aamupalan ja lähdimme klo 9 bussilla kohti Elafonisia. Topolian tunnelin kohdalla tie kulkee rotkon reunalla kapeana ja muutaman kerran ehdin jo epäillä, mahtuuko iso bussi todella tästä menemään. Sykähdyttävä kokemus. Epäilyksistäni huolimatta bussikuski tiesi mitä teki ja perillä Elafonisissa olimme puolen päivän aikoihin. Elafonisissa pieni tankkaus- ja valokuvaustauko ja sen jälkeen reitin alkupäätä etsimään. Tavoitteena oli kävellä ensin Agia Kyriakiin, jonne piti opaskirjan mukaan olla mukava 3 h 45 min kävelymatka. Tästä pikkukylästä oli tarkoitus kävellä vielä 10 km tiepätkä Paleohoraan yöksi.

Tästä se alkaa.

Upeita maisemia ja rosoisia laavakiviä. Yllä olevan kuvan ottaessani naureskelin mielessäni, että tässä polku muuttuu hiukkasen haastavammaksi. Kiveltä kivelle loikkien pääsin opastolpan luokse kuitenkin helposti. Nyt jälkikäteen hymyilyttää, että tätä minä pidin vaikeana..

Matkaa taitettu vain muutamia kilometrejä ja vaikeudet alkoivat jo. E4 -reitti näytti olevan huonosti merkitty ja monet kävelijät ovat etsineet oikeaa suuntaa, joten välillä polkuja oli kuin Jukolan viestissä. Vaikka yritti seurata suurinta polkua, niin ei ollut mitään takeita siitä, että se olisi se oikea. Mieheltäni olen oppinut sen, että suunnistusmetsässä kannattaa kulkea samalla korkeuskäyrällä jos vain mahdollista, on turha lähteä väsyttämään itseään juoksemalla mäkiä ylös ja alas. Ilmeisesti noudatin tätä ohjetta myös E4 -reitillä ja täällä se ei pitänytkään paikkaansa. Yllä olevassa kuvassa Kävelijä etenee sinnikkäästi suoraan eteenpäin.. ja vain hetki tämän jälkeen olimme tiukasti umpikujassa. Minä olin jotenkin onnistunut kiipeämään ison, rosoisen kivenjärkäleen päälle ja tajusin, että en pääse eteenpäin enkä sivuille enkä oikein alaspäinkään. Ympärillä oli vain piikkipuskaa ja ammottavia onkaloita isojen lohkareiden välissä. Rinkka selässä on näköjään paljon helpompi kiivetä kivenjärkäleelle kuin tulla sieltä alas. Hidas paluu tulosuuntaan ja uusi yritys kiivetä rannan järkäleikköä ylös, jos ylempänä menisi polku. Toinen yritys oli siinä mielessä parempi, että pääsin järkäleiköstä pois, mutta viimeisessä nousuriuhtaisussa onnistuin raapaisemaan polveni terävään kielekkeeseen. Yhdestä syvästä haavasta valui verta niin, että oli pakko pitää ensiaputauko ennen kuin lähdin etsimään Kävelijää, joka olikin jo löytänyt polun ylempää rinteestä. Tästä matka jatkui taas hetken helpompana.
Edessäpäin näkyy jo niemi (Cape of Krios), jonka takana on Agia Kyriaki. Kävelijä kertoili aina välillä väliaikatietoja kävelymme edistymisestä "kaksi tuntia kävelty, matkamittarissa kolme kilometriä". Päivämatkan tarkkaa kilometrimäärää ei ollut tiedossa ja kävely eteni korkeuseroista ja paikoittaisesta huonosta maastosta johtuen tuskastuttavan hitaasti. Tässä vaiheessa kävi selväksi, että opaskirjan tiedot eivät ihan pidäkään paikkaansa ja olemmekin vaativammalla reitillä mitä etukäteen osasimme ajatella.

Oops I did it again.. Taas jumissa keskellä rinnettä. Kartalla suunnilleen siinä kohtaa missä on Viena. Kävelijä yritti etsiä reittiä kallioseinämän juuresta alakautta, minä tarkkailin pieniä uria, jotka kiipeilivät murenevaa seinämää ylöspäin. Alakautta ei päässyt etenemään, joten ylös oli pakko mennä. Askel kerrallaan ja jokaista kiveä kokeillen, että pysyykö se paikallaan. Muutama hikinen tuokio tuli tässä rinteessä vietettyä. Yhdessä kohdassa oli pakko ottaa pari uhkarohkeaa askelta irtonaisen soravyöryn yli, että pääsin käsiksi piikkipuskiin ja tukevaan maaperään.

Voittajan on helppo hymyillä. Kiipeilyurakka palkittiin upealla näkymällä. Tälläkin kertaa se virallinen polku kulki ylhäällä. Yritin painaa mieleeni, että valitsisin aina ylimmän mahdollisen reittivaihtoehdon, mutta ihan nappiin eivät aina menneet viikon loputkaan reittivalinnat.

Minulla oli 3,5 litraa vettä mukanani ja huolestuttavalla vauhdilla vesipullot tyhjenivät kuumana päivänä. Olin eilisiltana ostanut mielestäni suolapähkinöitä kävelypäivän evääksi, että saisin tarpeeksi suolaa korvaamaan hikoilussa menetettyä suolaa. Kiipeilyurakan jälkeen istahdin evästauolle ja huomasin, että minulla olikin pussillinen paahdettuja, mutta suolattomia pähkinöitä. Suolan puute aiheutti hiukan heikon olon ja jouduin välillä huilaamaan varjossa ja roikottamaan päätä alaspäin, ettei taju olisi mennyt. Ag. Ioannisin kappelin takana oli vesilähde, josta sai taas täytettyä tyhjenneet vesipullot.

Niemen kärjessä osa polusta oli sortunut mereen.

Rantajärkäleikön mittasuhteista saa vähän oikeampaa kuvaa, kun tarkastelee kappelia kallion laella. Kappeli näyttää nukkekodin kalusteelta, mutta on ihan normaalin kokoinen kirkko.

Kävelypäivän viimeinen lepotauko niemen kärjessä kauniilla rannalla ennen viimeisen vuoren ylittämistä. Kallionkieleke tarjosi toivottua varjoa kuuman kävelyurakan keskelle. Lämpötila oli vähän yli 30 astetta. Lepotauon aikana ehti valokuvata myös kiipeilyn tulokset. Sääret piikkipuskan raapaleilla ja polvissa kallioseinämien jäljet. Alimman laastarin alla on se syvä haava, josta jäi näköjään pysyvä arpi.

Tässä kohtaa reittiä alkoi jo vähän hymyilyttää. Edessä näkyy Agia Kyriaki ja jalkojen alla on tukeva tie. Askelmittarissa 18 km, kävelyaika yli 6 tuntia. Aurinko alkoi jo laskea, joten 10 km kävelymatkan Paleohoraan sai unohtaa.

Voi taivas, mikä olotila istua rannan tavernassa kylmä Mythos nenän edessä, banaaninlehdistä tehty katos pään päällä ja lempeä merituuli hiuksissa. Katso myös Kävelijän kuvakooste.

Pieni ystäväisemme.

Taksikyytiä odotellessa.

Kreeta E4: Paleohora - Sougia

2. Kävelypäivä: ma 12. 9. 2011


Aamulla aikainen herätys ja riuska siirtyminen liikekannalle. Kreetan etelärannikon pikkukylät ovat näköjään uneliaampia kuin Hanian seudun turistikylät. Kävelimme Paleohoran koko rantakadun päästä päähän ja vasta viimeinen kahvila oli juuri availemassa oviaan. Ihana aamupalahetki nousevan auringon valossa. Pöydällä oleva suolasirotin oli kovassa käytössä, kun suolasin kananmunat, pekonit ja oliiviöljyllä valellun leivän sekä repusta kaivamani pähkinäpussin sisällön. Eilinen suolattomuus oli vielä selkeästi mielessä.

Toisen kävelypäivän reitti alkoi vähän epämääräisesti. Ensin rantakivikkoa pitkin, sitten oikaisu jonkun talon pihatien kautta räksyttävän koiran ohi varsinaiselle tielle. Pohdimme Kävelijän kanssa, että eikö talon asukkaita häiritse nämä satunnaiset vaeltelijat. Luulisi olevan kaikille mukavampaa, jos joku laittaisi hieman opasteita matkan varrelle.

Tielle päästyämme laitoimme tassua toisen eteen ja ajattelimme kävellä aamun viileydessä hyvän siivun päivämatkaa eteenpäin. Välillä pysähdeltiin kuvaamaan tien reunoilla kasvavia kaktuksia, oliivipuita ja maisemia, kun itse kävelyyn ei tarvinnut keskittyä tällä hetkellä. Tie loppui uimarannalle, jossa pieni kahvila oli juuri availemassa luukkujaan. Pieni lepohetki varjossa jätskiä syöden ja sitten taas tien päälle. Rannan loppupäästä piti etsiä E4 -polun alkupää ja hetken siinä saikin taas aavistella mikähän poluista olisi se oikea.


Ensimmäisen kävelypäivän iltana olimme kauppareissullamme hoksanneet ostaa myös kiipeilyhanskat suojaamaan käsiä terävissä kivissä. Kiittelin mielessäni moneen kertaan tätä n. 50 senttiä maksanutta hankintaa toisen kävelypäivän kuluessa. Lisäksi repussa oli litra enemmän juomavettä kuin eilen ja sipsipussi. Parempi suolatasapaino takasi hyvän olotilan koko kävelypäivälle, vaikka maasto aikamoisen haastavaa välillä olikin.

Hups, näinkin voi käydä kun keskittyy kuuntelemaan äänikirjoja. Minä ylhäällä vuorenrinteellä, Kävelijä alhaalla merenrannalla. Kävelijää odotellessani sain ylimääräisen lepotauon varjossa ja vaihdoin hikiset sukat kuiviin, ettei jalkoihin tulisi rakkoja. Ja taas matka jatkui.


Päivän haastavin osuus alkaa tästä. Ensin jyrkkä laskeutuminen yllä näkyvään Lissoksen muinaiskaupunkiin ja sen jälkeen nousu ylös toiselle puolelle. Vasemmalla Kävelijä on jo laskeutumassa jyrkkää seinämää pitkin rotkon pohjalle, minä nappasin vielä viimeisen kuvan loittonevasta selästä ja laitoin kameran rinkkaan. Laskeutumisen alkuosan pystyi vielä kävelemään normaalisti, varovaisesti.. mutta laskeutumisen keskivaiheilla rinne oli niin pystysuora, että oli pakko kääntyä ja peruuttaa ihan kuin olisi tullut tikapuita alas. Minulla oli ohut köysikin rinkassa mukana ja kokeilin rinteen kiviä ja puskia josko joku niistä olisi ollut kyllin tukeva, että olisi voinut kiertää siihen köyden laskeutumisen tueksi, mutta kaikki puskat ja kivet olivat enemmän tai vähemmän irtonaisia. Alakuvassa laskeutuminen on jo loppusuoralla ja yksi tiukasti maassa pysyvä puu on jo käden ulottuvilla.


Laskeutumisen ja hyvin puskittuneen rotkon läpi rämpimisen jälkeen saavuimme muinaiseen Lissoksen kaupunkiin, jonka rauniot löydettiin vahingossa vuonna 1957. Lissoksen löytäjät olivat etsimässä parantavaa vesilähdettä. Samaa lähdettä oli käytetty parannustarkoituksissa jo satoja vuosia aiemmin. Lähde löytyi ja samalla löytyi kokonainen 4000 vuotta vanha rauniokaupunki lähteen ympäriltä. Lissoksessa on aikoinaan asunut rikas yhteisö, jolla on ollut mm. oma kultarahansa ja he ovat käyneet kauppaa monien Välimeren rannikkosatamien kanssa.

Geokätköilyä vaelluksen lomassa.

Päivän viimeinen nousu Lissoksesta ylös vuorelle.

Aurinko oli jo matalalla, kun laskeuduimme viimeisiä, koukeroisia kilometrejä vielä yhteen rotkoon ja rotkon pohjaa pitkin Sougian kylään.

Ennen Sougiaa oli kylän venesatama, jossa paikalliset kalamiehet valmistelivat lähtöä yökalaan.

Toinen kävelypäivä takana. Matkamittarissa 20 kilometriä, kävelyaika lähes 10 tuntia. Kävelijän kuvakooste.

Kreeta E4: Sougia - Agia Roumeli ja Samarian rotko

Välipäivä: ti 13. 9. 2011

Kolmannen päivän vaellusreitti Sougiasta Agia Roumeliin olisi ollut opaskirjan mukaan erittäin vaikeaa maastoa ja kävelyajaksi oli merkitty 9 tuntia. Eilisen reitin maastoluokitus oli helpohko ja reitin kävelyajaksi opaskirja sanoi viisi tuntia, meillä meni siihen lähes 10 tuntia. Tuumailimme Kävelijän kanssa, että emme lähde kokeilemaan kuluisiko meiltä Sougiasta Agia Roumeliin 18 tuntia, vaan päätimme ohittaa vaikeudet veneellä.

Ohjelmassa oli siis tavallista myöhäisempi herätys ja rauhallinen kävely venelaiturille. Laiturilla oli jo vanhempi paikallinen pariskunta aamuongella ja venettä odotellessa oli kiva seurailla heidän kalastuspuuhiaan. Etelärannikon pikkukylien välinen tavaraliikenne hoituu pääosin näiden veneiden avulla. Joka satamassa veneet purkivat ensimmäisenä laiturille perunasäkkejä, sämpyläpusseja, olutkoreja ja mitä milloinkin. Veneen kannelta oli mielenkiintoista seurata rannikon hurjia muotoja ja arvailla missähän kävelyreitti milloinkin mahtoi kulkea.

Saapuminen Agia Roumeliin. Vuorossa oli aamiainen, edullisen yöpaikan etsiminen, hikisten vaellusvaatteiden pesu ja päiväunet. Sain houkuteltua Kävelijän myös sukeltelemaan, vaikkei uiminen olekaan hänelle yhtä mieluinen liikkumismuoto kuin kävely. Olin pitänyt huolen, että meillä oli uimalasit repussa. Uimalasit päässä oli hauska katsella erikoisia, turkooseja ja keltaisia kaloja, jotka tulivat kurkkimaan uimalaseista sisälle, että mikähän tämä on miehiään.

Lounaaksi gyros pitaa ja Mythos -olutta.

Lepopäivä vaelluksesta oli tarpeellinen lihastenkin kannalta. Vietimme lähes koko päivän rannan tavernassa keskustellen valokuvauksesta ja kokeillen kameran lähes kaikki toiminnot läpi. Muutama Mythoskin tuli siinä sivussa siemaistua ja napattua noin 150 kuvaa isosta pörriäisestä, joka lenteli pöytämme lähellä kukkalaatikon ympärillä.


Samarian rotkosta tulevia kävelijöitä odottelemassa laivakyytiä. Ihan kaikki näistä eivät onneksi meinaa ahtautua tuohon pieneen purkkiin, vaan kuvan vasemmasta laidasta oli juuri lähestymässä isompi laiva, joka kuljetti uupuneita kävelijöitä Hora Sfakioniin.

3. Kävelypäivä: ke 14. 9. 2011

Samarian rotko on Euroopan pisin ja syvin rotko. Kesäaikaan rotkon läpi kävelee päivittäin noin tuhat ihmistä, joten tungostakin täällä riittää. Yleensä kävely aloitetaan isolta parkkipaikalta rotkon yläpäästä ja lopetetaan Agia Roumelin kylään. Kävelijän kanssa aloitimme Agia Roumelista, kävelimme rotkon puoliväliin ja palasimme takaisin. Rotkon upeimmat nähtävyydet tulivat tälläkin keinolla nähtyä ja mikä parasta, puoliväliin saakka pääsi näkemättä muita ihmisiä. Rotkon tyhjyys oli valokuvaamisen kannalta upea juttu. Rotkon puoliväliin olimme sopineet pienimuotoisen sukukokouksen, kun mieheni ja Kävelijän sisko saapui miesystävänsä kanssa rotkon yläpäästä ja kävelimme heidän kanssaan samaa matkaa takaisin Agia Roumeliin.

Aamuvarhaisella varjoisassa rotkossa menoamme säesti hurjasti määkivä lammaslauma.

Eilinen valokuvauskeskustelu tuotti hedelmää ja rotkovaelluksen aikana yritin saada automatisoitua niitä toimenpiteitä ja säätöjä, millä saan otettua alla olevan kaltaisia kuvia. Kreetan rotkoissa ihmisillä on tapana koota kiviä päällekkäin reitin merkitsemiseksi ja oman läsnäolonsa merkiksi.

Ensiapukuljetus odotti rotkon puolivälissä mahdollisia loukkaantuneita.

Paluumatkalla lähes koko miehen puoleisen suvun kanssa.

Illalla syömässä. Kävelyä tuli tälle päivälle 14 km helppoa reittiä, edellisiin kävelypäiviin nähden tämä tuntui pieneltä päiväkävelyltä. Tämän ravintolan "house wine" oli aika hurjaa litkua, mutta pitkää iltaa istuessamme sekin tuli juotua. Huomaa kaunis vesipullo!


Olimme jo palanneet pienelle hotellillemme, kun kuulimme omituista jollottavaa laulua. Kävelijä arveli, että kyseessä oli jonkinlainen yömessu, minä taas veikkasin jalkapallofanien kisastudiota. Lähdimme tarkistamaan asiaa ja löysimme eräästä tavernasta pöydällisen paikallisia miehiä, jotka lauloivat tauotta. Vähän aikaa pöydässä oli myös muutamia naisia, mutta he eivät osallistuneet lauluun ja lähtivät hetken kuluttua pois. Jäimme reunapöytään katsomaan laulamista ja samassa pöytäämme tuotiin punaviinit, laulumiehet kuulemma tarjosivat. Ensin luulin, että takana keskellä istuvalla mustapaitaisella miehellä oli surua, kun hänen vieruskaverinsa piti kättään huolehtivasti hänen olkapäällään. Laulutkin kuulostivat hiukan itkuvirsiltä ja mietin jo, että onkohan meidän soveliasta jäädä kuuntelemaan näin intiimiä laulantaa. Tavernan toisella reunalla oli kolme nuorta miestä ja kävin heiltä kysymässä mitä miehet laulavat. Miehet kuulemma juhlivat sitä, että näkevät toisensa pitkästä aikaa ja he laulavat elämästä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Eikä mitään surua, hyvä.

Laulu oli hyvin vaikuttavaa ja ikivanhan kuuloista. Laulun rakenne oli sellainen, että ensin yksi mies lauloi säkeistön alkukohdan, sitten koko ryhmä yhtyi kertosäkeistöön "..aaaamanamaaaa". Laulussa oli tilaa myös jonkinlaiselle improvisoinnille. Aivan kuin siinä olisi ollut tuhansia mahdollisia säkeistöjä, joista jokainen mies saattoi poimia esiin sen minkä halusi. Välillä pöytäseurueen miehet nyökkäilivät hyväksyvästi sille mitä kaveri lähti laulamaan, välillä joku selvästi hämmästyi ja kohotti kulmakarvojaan. Kesken laulamisen takarivin mustapaitainen mies nousi, käveli pensasaidan toiselle puolelle ilmeisesti kotipihalleen ja ampui kiväärillä kaksi kertaa ilmaan. Pelästymiseni sai paikalliset nuoret miehet nauramaan ja he sanoivat, että he sfakialaismiehet juhlivat ampumalla ilmaan, se on juhlan merkki. Mieleeni muistui näiden sfakialaismiesten tapa ammuskella liikennemerkkejä ja kysyin miksi he niin tekevät. Sain vastaukseksi arvoituksellisen hymyn ja vastauksen "joka kylällä on oma salaisuutensa, se on meidän salaisuutemme".

Kotiin päästyäni seikkailin hiukan netissä ja löysin kuulemallemme kappaleelle nimen. Kyseessä oli ilmeisesti rizitika, joka kuulosti hiukan tältä. Tosin täytyy sanoa, että näkemämme miehet lauloivat paremmin kuin nämä nuoret miehet videolla. Joka tapauksessa tämä oli yksi reissun huippuhetki, että pääsi kuulemaan tällaista elävää kansanperinnettä.

Kävelijän kuvakooste. Reissun kaksi viimeistä päivää blogin seuraavalla sivulla...